Kriisin kohtaaminen

Kun jotain kamalaa tapahtuu, elämä muuttuu ihan kokonaan. Olen viimeaikoina lukenut paljon juttuja lapsiperheiden tukemisesta. Mitä sitten kun tulee joku hätä? Kuka on auttamassa?

Helsinginsanomien nettisivuilta silmiin sattui tällainen "Neuvola lapsensa menettäneen kohtaamiseen"

• Lä­hes­ty roh­keas­ti ys­tä­vää tai su­ku­lais­ta, jo­ka on me­net­tä­nyt lap­sen­sa.
•  Il­mai­se, et­tä olet käy­tet­tä­vis­sä sil­loin, kun per­he on val­mis koh­taa­maan mui­ta ja ot­ta­maan apua vas­taan.
•  Älä mie­ti, mi­tä lap­sen me­net­tä­neel­le voi sa­noa. Tär­kein­tä on ol­la läs­nä ja saa­ta­vil­la.
•  Au­ta per­het­tä ar­jen as­ka­reis­sa.
•  Loh­dut­ta­mi­nen ei au­ta. Voit tah­to­mat­ta­si käyt­tää il­mai­su­ja, jot­ka louk­kaa­vat lap­sen me­net­tä­nyt­tä.
•  Älä siis sa­no: ym­mär­rän mil­tä si­nus­ta tun­tuu, lo­pe­ta se su­re­mi­nen, otan osaa, teil­lä­hän on on­nek­si mui­ta­kin lap­sia, voit­te saa­da li­sää lap­sia ti­lal­le, vie­lä­kö si­nä su­ret kun ai­kaa on ku­lu­nut jo puo­li vuot­ta, kyl­lä ai­ka aut­taa.

Mielestäni monet näistä kohdista pätevät myös muihin kriiseihin. Esimerkiksi juuri lapsen sairastumiseen. Kun Juuson sydänvika todettiin, kaikkein tärkeintä apua olivat konkreettiset teot. Meille annettiin rahaa, tarjottiin majapaikkaa, tehtiin ruokaa jne. Toisen leikkauksen jälkeen kun tultiin kotiin ovenkahvassa roikkui pussillinen pipareita.

Vesa Nuorva pohti tuosa jokin aika sitten blogissaan sitä, että "Mistä apua perheille?" .

Meinaan jatkuvasti kirjoittaa, että "kun Juuso sairastui". Hassusti sitä jäi itselle se mielikuva terveestä vauvasta. Mutta Juuso syntyi puolikkaan sydämensä kanssa. Siispä kun Juuson sydänvika löytyi ja opeteltiin elämään sen kanssa, meillä onneksi oli hyvä tukiverkko. Molempien vanhemmat, ystävät ja muut sukulaiset ovat olleet aivan korvaamattomia. Mistään muualta ei ole apua suuremmin tarjottu. Seurakunnan puolella entinen toimistotyöntekijä kyseli vointia kun sovittiin kasteenvahvistamisesta. Myöhemmin YKSI seurakuntamme työntekijä on kysynyt, että "miten teillä menee". Ja se yksi ei ollut pappi, diakoni tai edes nuoris-ohjaaja. Se oli talouspäällikkö.

Neuvolasta sanottiin, että voi soittaa perhetyöntekijälle. Tapasinkin tämän työntekijän sattumalta ja vähän juteltiin. Kun myöhemmin tilanteen tasaannuttua neuvolassa kysyttiin miten jaksan ja vastasin, että en kovin hyvin, tarjottiin sieltä vain puhelinnumeroa. No omat tukiverkot riittivät, ei jaksanut lähteä erikseen etsimään apua.

KNT:n jäsenlehti Dinossa eräs lapsensa menettänyt äiti sanoi, että kun olisi tullut edes joku hetkeksi lasten kanssa, että olisi saanut ihan rauhassa itkeä. On ollut ihana välillä lukea tai kuulla tarinoita, jossa esimerkiksi joku ystävä on tehnyt kriisin kohdanneelle perheelle ruokaa pakastimeen tai käynyt siivoamassa.

Jos jotain läheistäsi kohtaa kriisi älä pelkää ottaa yhteyttä. Ei sinun tarvitse osata mitään sanoa, eikä lohduttaa. Eniten apua on konkreettisista teoista.