31. Louisa May Alcott - Pikku naisia

Aina on aikaa lukea ja viime aikoina onkin tullut aika usein imettäessä pidettyä kädessä kirjaa kännykän sijaan. Seuraavana Sadan kirjan listalla oli kirja, jonka olen lukenut aikaisemmin varmaan kaksi tai kolme kertaa: Luisa M. Alcotin Pikku naisia. Edellisestä lukukerrasta oli kuitenkin sen verran aikaa, että en muistanut paljonkaan siitä, mitä kirjassa tapahtui.

Kirjahan on aikansa kuva, mutta silti se on samalla jotenkin todella innostava. Siinä onnistutaan jotenkin hienosti kuvaamaan näiden neljän siskoksen halu tehdä aina parhaansa. Siinä on jotenkin jotain kaunista ja viatonta, joka vielä näin aikuisena jotenkin innostaa itseäkin.

Jotain on kuitenkin vuosien varrella muuttunut suhtautumisessani tähän kirjaan. Olen aina ennen jotenkin kokenut kirjan henkilöistä eniten muistuttavani itse kirjoja rakastavaa Jo:ta, mutta tällä lukukerralla löysinkin uuden samaistumisen kohteen. Jotenkin Megin kaipaus kauniita tavaroita ja helpompaa elämää kohti iski omaan elämäntilanteeseen.

Blogi hiljenee

Tämä blogi hiljenee nyt pariksi kuukaudeksi. Ensi viikolla suuntaamme kohti Helsinkiä ja Juuson kolmatta sydänleikkausta. Jo tämä viikko on aika kiireinen, eikä aikaa blogille taida juuri olla. Jotain pientä saatan joskus harvoin saada päivitettyä, mutta en lupaa mitään. Kun pääsemme matkaan, tulen päivittämään reissukuulumisia tuonne Pieni Urhea Taistelijani-blogin puolelle. Tänään Juuso oli viimeistä päivää pariin kuukauteen hoidossa ja keräsimme kaikki Juuson tavarat kotiin mukaan. Nyt oli vielä hanskoja ja toppahaalareita, mutta kun Juuso seuraavan kerran menee hoitoon, onkin jo ihan toisenlaiset varustukset.

Hyvää kevään odotusta kaikille ihanille blogin lukijoille. Palataan asiaan sitten kun aurinko on korkealla ja lumipenkat matalalla <3

Syli on tarve

Tuo otsikon kolme sanaa tekisi mieli kirjoittaa itselle jonnekkin näkyviin. Sillä kyllähän minä sen tiedän. Tässä kaiken arkisen sähellyksen keskellä se meinaa vain unohtua. Syli ei saisi koskaan olla mikään palkinto tai erikoisjuttu. Välillä tuntuu olevan vain liian monta asiaa kesken samaan aikaan. Väsyneenä tuntuu siltä, että lapset kinuvat syliin ja vauva itkee ihan vaan kiusallaan. Eihän se ole totta. Sitten havahtuu niihin ajatuksiin itsekkin ja kaappaa muksut vuorotellen tai samaan aikaan syliin.

Useampi Facebook-kaveri on tässä viimepäivien aikana jakanut tätä Meidän Perhe-lehden nettisivuilla ollutta lastenpsykiatri Jukka Mäkelän kirjoitusta, joka koskee samaa aihetta

Lastenpsykiatri: ”Kosketus on lapselle yhtä tärkeää kuin uni

Pyrin siihen, että minulla olisi joka päivä aikaa istua ihan rauhassa Justus sylissä. Edes jonkun hetken. Tai ainakin vähintään sitten pitää sitä manducassa. Lähellä, kosketuksessa. Isompia poikia koitan aina ohimennessä silittää poskesta tai pörröttää hiuksia. Usein siinä kohti, kun laitan niille autossa turvavöitä, annan pienen pusun poskelle. Joka ilta pyrin varaamaan myös pienen oman hetken jokaiselle pojalle. Hetken, jolloin luetaan iltasatu ja jutellaan. Ja silloin saa istua sylissä.

 

Sosetehdas ja vauvan ruokailuista

Kun Joona oli vauva, tein osan soseista itse. Joona myös aloitti kiinteät jo 3,5kk ikäisenä, kun korviketta alkoi kuluaan yli kaksi litraa vuorokaudessa. Toki osa siitä tuli sitten pihalle, kun varmaan jotain refluksin tyyppistä vaivaa pienellä oli. Silloin en yhtään ajatellut sen kummemmin, vaan perinteisillä perunalla ja porkkanalla aloitettiin. Juuso aloitti kiinteiden maistelun heti kun 4kk tuli mittariin. Tosin siitä ei tullut oikein mitään todella pitkään aikaan.

Nyt toiveena olisi tehdä melkein kaikki soseet itse ja myöhemmin myös osittain sormiruokailla. Kerroinkin jo aikaisemmin, että Justus on maistellut avokadoa ja sen lisäksi vähän on maisteltu luumua. Tänään meni ensimmäisen kerran isompi määrä. Eli aikaisempi "lusikankärjellinen" kasvoi määrään "kaksi teelusikkallista".

Syitä sille, miksi haluan tehdä soseet enimmäkseen itse on, että mielestäni purkkiruuat ovat vähän verrattavissa eineksiin. Meillä muukin perhe syö suurimmaksi osaksi itse tehtyä ruokaa, joten olisi jotenkin ristiriitaista syöttää vauvalle valmiita. Myös kaverin pikkuveljen periaate on kyllä aika hyvä "Jos et söisi itse, älä syötä kersalle". Ja toinen aika painava syy on ne lasipurkit. Oikeasti! Niitä tulee aivan järjetön määrä! Juuson ollessa vauva, niitä oli joka paikassa! Ja niiden kuskaaminen keräykseen on todella työlästä. Siis ihan puhdas laiskuus on aika iso motiivi. On pienempi vaiva tehdä itse sosetta, kuin kantaa niitä purkkeja.

Tein jo aikaisemmin omenasosetta pakastimeen. Jääpalamuotit ovat melko kätevä maisteluannosten tekemiseen. Omenasosetta Justus jo maisteli vähän ennen pakastamista, mutta siitä näytti tulevan vähän näppyjä naamaan. Tosin ne näpyt saattoivat tulla ihan siitä, että nämä omenat olivat aika kirpeitä ja en syönnin jälkeen pessyt Justuksen naamaa, pyyhin vain paperilla. Odotellaan nyt kuitenkin pari päivää ja kokeillaan sitten uudetaan.

Vaikka seuraava maisteltava juttu tuleekin näillä näkymin olemaan mustikka, tein tänään jo kasvissoseita valmiiksi pakastimeen. Ensin keitin bataattia, porkkanaa ja kukkakaalta. Sitten pakastin niitä yksittäin sydän muotteihin ja tähtimuotteihin tein duosatseja. Neljä palaa porkkana-bataattia, neljä porkkana-kukkakaalta ja neljä kukkakaali-bataattia.

P.S. Justus ryömi tänään n. 5cm. Tyylinä mittarimato. Siitä se lähtee.

Jumissa

Toissapäivänä koettiin taas niitä hetkiä, kun otti aika sairaasti päähän olla tämän perheen ainoa arkiaikuinen. Koska sehän tarkoittaa sitä, että arkena ei tapahdu yhtään mitään, jos minä en tee. Ja tämä koskee tietysti myös lumitöitä.

Autossamme sattuu olemaan pikkasen verran surkeahkot talvirenkaat ja niinhän siinä sitten kävi, että jään päälle satanut lumi teki kepposet ja en päässytkään pihalta pois, kun yritin lähteä hakemaan Joonaa hoidosta. Ja sitten kun lähdin peruuttamaan veti hanki ja jää koko auton penkkaan. (Kuskin ajotaidoissahan ei voi olla mitään vikaa tässä kohti).

Tuohon se jäi. Ei mihinkään. Ei eteen, eikä taakse. Hain lapion ja kaivoin lunta pois auton edestä ja takaa ja alta. Yritin päästä eteenpäin ja taaksepäin. Ei mihinkään. Olin varmaan jotain vartin siinä värkännyt ja äheltänyt, kun takaa kuului ääni "Jäitkö kiinni?". Naapuri oli katsellut epätoivoista räpeltämistäni ja tuli avuksi. Ensin yritti työntää, mutta se ei auttanut. Sitten hän kävi hakemassa lumilapion ja ämpärillisen hiekkaa. Niiden avulla saatiin auto liikkumaan ja puoli tuntia myöhemmin pääsin sillä pois pihasta. Yritin huutaa kiitokset ikkunasta, mutta naapuri huusi vain, että "mee vain, että et jää uudestaan kiinni". Todella kiitollinen olen kyllä avusta. Ilman ystävällistä naapuria olisin varmaan vieläkin kiinni tuossa risteyksessä.

Mitä tästä opimme? Joko ne lumityöt pitää tehdä, tai sitten lähtiessä mennä kovempaa.

Norsu reppuselässä

Kerroin Pieni Urhea Taistelijani-blogin puolella viime viikolla, että JuuJuulle tuli nyt se leikkausaika.

Siitä asti, kun kävelin sisälle postilaatikolta kädessä tuo kirjekuori, jonka nurkassa luki "HUS", on olo ollut tavattoman raskas. Ihan niinkun kantaisi norsua reppuselässä. Kaikki normaalit arkiset askareet, suunnittelemiset, menemiset ja jopa oleminen tuntuu nyt vain tosi raskaalta. Välillä tuntuu, että on ihan fyysisesti vaikea hengittää. Enää tämä ja ens viikko. Sitten mennään. Hirvittävä määrä suunnittelemista ja järjestelemistä. Kuitenkin varmaankin se kuukausi menee. Ensin teholla 4-7 päivää ja osastolla 2-3 viikkoa. Jos kaikki sujuu suunnitellusti.

Omalta kohdaltani suunnitelma on aika simppeli. Lähden leikkausviikon tiistaina Helsinkiin ja olen siellä siihen asti, kunnes JuuJuu pääsee kotiin. Mutta siihen se helppous sitten loppuu. Hotelli pitäisi varata. Mutta kuinka moneksi päiväksi? Miten kuljetaan? Minkä verran JooJoo on siellä meidän kanssa ja minkä verran täällä mummun ja muffan kanssa? Miten järjestetään JooJoon terapiat? Minkä verran mies on siellä, minkä verran täällä ja minkä verran töissä? Isyysloma, erityishoitoraha, kesäloma?!? Mitä pitää pakata mukaan? Miten käy imetyksen? Matkarattaat vai vaunut JustJustille? Miten ihmeessä me selvitään tästä taas? Kuka huolehtii kissoista? Entä meidän kodista? Miten asiaa valmistellaan JuuJuulle? Entä JooJoolle?

Kissoja

Voihan kissat ja kevät! Oikeasti mä teen noista elukoista kohta lapaset! Sindy ja Salli lähtee leikkuuksille heti, kun vain on siihen rahaa. Ne on huutanut vuorotellen ja yhtäaikaa nyt kohta kuukauden. Alkaa todellakin mennä hermot. Mutta se mihin menee vielä enemmän hermot on se, että jompikumpi (Sindy ilmeisesti) on ruvennut merkkaamaan sisälle! Ei oo tehnyt sitä ikinä ennen. Nyt on eteisen lattia kissanpissassa jatkuvasti. Joonan haalaritkin jouduin pesemään, kun niillekkin oli käyty ruikkimassa.

Lattianpesuhommia. Taas!!!!

Ilmeisesti se natukissan haju on niin kova, että tuntuu pihalle asti. On nimittäin ruvennut pörräämään KOLME eri kollia pihassa. Kiva sitten, kun ne kuseksii pitkin meidän pihaa. Vein siivotessa matot ulos ja niillekkin oli käyty kusemassa. Arghh!!!

2/3 kiusankappaletta

Oon sitten käynyt välillä heittelemässä lumipalloilla noita pihalla rääkyviä kolleja (en tosin ole kertaakaan osunut). Kerran heitin suutuspäissäni kuivettuneella sämpylällä tuota taaempana näkyvää.

Lauantaina tuli käytyä vähän ulkona (siitä ehkä myöhemmin lisää) ja yöllä, kun saavuin vanhempieni luokse, meinasin saada kissakaverin sisään. Se kuitenkin sitten perääntyi autotallin viereen puukasan alle. Siellä se kyyhötti sitten seuraavan päivän. Illalla se sitten tuli naukumaan oven taakse ja äiti meni katsomaan mikä sillä on hätänä. Tuli reppana sisälle. Todella suloinen ja ihmisrakas pieni kissa. Sen verran on pikkuinen, että on varmaan viimekesän tai korkeintaan kevään pentu. Ei ollut pantaa. Syliin se heti tunki. Laitoin pikkuveljen ja sen kihlatun matkassa meiltä täältä sitten menemään hiekkaa ja ruokaa kisuraasulle. Laitoin Facebookkiin ilmoituksen,että tällainen on löytynyt, mutta ei oo vielä ainakaan kukaan ilmoittanut, että tunnistaisi omakseen.

30. John Irving - Garpin maailma

Sataa kirjaa pukkastu taas yhden tiiliskiven verran eteenpäin. Tällä kertaa selätettävänä oli Garpin maailma. Täytyy kyllä sanoa, että yksi omituisimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Kuitenkin jotenkin niin valtavan mukaansatempaava, että välillä vain jumituin lukemaan pitkäksi aikaa. (Nytkin pitäisi olla jo nukkumassa). Jossain kohti kirja oli hieman alakuloinen ja tuli jotenkin sellainen olo, että tässä ei voi käydä hyvin. Parasta kuitenkin kirjassa oli se, että ikinä ei voinut ihan varmaksi arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Uskon, että tämä kirja jää pyörimään mieleen ja voi olla, että tulen lukemaan sen vielä joskus uudestaan.

Alelöytöjä

Viime viikolla käytiin pienempien poikien kanssa tappamassa aikaa Halpa-Hallissa ja "alehinnoista vielä puolet pois"-rekistä löytyi sitten tällaisia

Joonalle huppari. On vähän iso vielä, mutta tuo kasvaa vauhdilla.
Juuso valitsi itse pari kalsarit.
Justukselle heti sopivat Tutan trikoot ja aika pitkän ajan päähän odottamaan 90cm kokoinen paita.

Pikkujäbä kasvaa

Noin se vain kasvaa tuo minun pikkuiseni ja viikonloppuna sai ottaa jo ensimmäiset 68cm vaatteet käyttöön. Samalla tuli katseltua, että mitäs noita täällä vielä esittelemättömiä vaatteita sieltä laatikosta oikein löytyikään. Tässäpä teille kuvapläjäys: