Piti kirjoittaa tänään jostain ihan muusta. Mutta ne ihan muut tekstit jääkööt vielä huomiselle ja ylihuomiselle.
Esittelin aikaisemmin kuukauden blogina Minttiksen blogin. Olen seurannut sitä pitkään. Kun seuraa jotain jonkun ihmisen blogia pitkään, alkaa tuntua, että tuntisi sen ihmisen. Olen seurannut Minttiksen blogia varmaan puolitoista vuotta tai jotain. En muista ihan tarkasti. Siinä ajassa on ehtinyt myötäelää tekstien välityksellä monia juttuja. Minttiksen paloa ja halua kirjoittaa, unelmaa tulla ihan oikeaksi kirjailijaksi. Jotenkin nyt sitten tämä uutinen siitä, kuinka Minttiksen Enkeli Elisa-projekti on pikkaisen enemmän fiktiota, kun on annettu ymmärtää, vie jotenkin kaikelta pohjan. Kuten kaveri asian ilmaisi, että Minttis on nyt vähän niin kun dopingia käyttäny urheilija. Tosin tästä ei selvitä ihan kilpailukiellolla. Todella moni eli tosi vahvasti tota Enkeli Elisan tarinaa. Miksun ja Riikan kirjoitukset olivat todella koskettavia. No nyt kun tietää, että ne eivät ole totta, niin esim. tämä seuraava pätkä näkyy kyllä aivan uudessa valossa:
Mulle Minttis on aina selviytyjä. Mä en ollu niitä pahimpii kiusaajii, mut mä olin mukana. Mä tiedän, et Minttiksellä oli kovaa koulus ja kovaa sen jälkeenkin, mut nyt se loistaa. Mä oon tutustunu moneen Minttiksen kaveriin ja kaikki on samaa mieltä. Siinä on ihminen, jolle voi sanoo mitä tahansa ja se saa huonoimmanki päivän näyttämään paremmalta. Meistä jokaisella pitäs olla oma Minttis (mä tiedän Minttis, et sä murmutat siel nyt, se kuuluu tänne asti). Pistäkää nimi mieleen. Tästä tytöstä me tullaan vielä kuulemaan, iha niin ku Juha Tapio laulaa.
- miksu
Elisan tarina olisi ollut ihan tarpeeksi koskettava, vaikka ihan rehellisesti ja avoimesti olisi kerrottu sen olevan fiktiota, monesta tositarinasta yhteennidottua tekstiä. Kuitenkin niin moni olisi siihen voinut samaistua. Nyt ne, jotka samaistuivat ja myötäelivät, tuntevat itsensä petetyiksi.
Hyväkään asia ei toimi, jos sitä ajetaan väärillä keinoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti